Huudettiin opasta ja kysyttiin, eikö hän osaa tietä luostariin.
Opas laskeutui heti hevosensa selästä ja pyysi Didrikiä pitelemään sitä ohjaksista. "Luulen, että olemme lähellä kahlaamoa", sanoi hän; "mutta on niin pimeä, etten voi löytää sitä."
Samassa näkyi suuri joukko pieniä valosoihtuja välkähtelevän kirkkaan, juoksevan veden pinnalla ja sen läheisyydessä, ja hämmästyksekseen huomasivat matkustajamme olevansa aivan äyrään partaalla.
Vielä kerran kuului torventörähdys, ja sitä seurasi kaukainen hautauskellojen soitto.
"Pyhä neitsyt", huudahti munkki tehden kiihkeästi ristinmerkin, "viisikymmentä messua… sata messua."
"Mitenkä tästä päästään yli?" kysyi piispa. "Virta näyttää syvältä."
"Parasta on antaa hevosten mennä miten itse tahtovat", sanoi opas.
"Minun hevoseni tahtoo mennä tästä, isäni; lienee parasta, että minä saan mennä edellä", sanoi Didrik. "Odotahan, minä tahdon tulla mukanasi!" Isä ja poika seurasivat toisiaan, ja heidän jäljessään kulki opas.
Heidän mennessään kimaltelivat välkähtelevät valot vielä kerran. Heti senjälkeen kuului kiljahdus; sitten oli kaikki hiljaa ja pimeätä kuin haudassa.
Kaikki kolme olivat onnellisesti saapuneet toiselle rannalle, mutta munkkia ei kuulunut.