Siihen kuului munia, tuoreita vihanneksia, hyvää voita, tuoretta leipää, viiniä ja kuivattuja hedelmiä.
Matkamiehille maistui ruoka hyvin, ja Didrik, joka ei pitkään aikaan ollut saanut niin monipuolista ateriaa, ajatteli itsekseen, että munkit osasivat pitää aika hyviä päiviä. Kun ateria oli lopussa, pyydettiin n.s. kauppiasta pistäymään apotin luona, joka odotti häntä huoneessaan.
Hän noudatti heti pyyntöä.
Munkit ympäröivät senjälkeen kohta nuoren ruotsalaisemme alottaen keskustelun utelemalla tarkempia tietoja veli Anselmista, joka oli niin äkkiä kadonnut.
Didrik teki selvää kaikesta; mutta sitten hän vuorostaan rupesi puhumaan torvien törähdyksistä, liehuvista valoista ja lopuksi surullisesta kellojen soitosta, joka taukosi kokonaan, kun he tulivat lähelle luostaria.
Munkit katsoivat toisiaan ja tekivät ristinmerkin. Mitään varmoja vastauksia he eivät voineet antaa; siinä oli muka salaisia tiedonantoja ja varoituksia y.m. semmoisia. He ymmärsivät heti, että olivat nyt saaneet "evankeelisen" seuraansa, ja he ahdistivat nuorukaista kuvaillen hänelle, mitenkä hän muka oli saatanan vallassa ja mitenkä he yksin rukouksillaan ja kyynelillään voisivat pelastaa hänet siitä.
Mutta Didrik oli kasvanut liian hyvässä koulussa tullakseen yllätetyksi. Reippaasti ja avomielisesti hän vastasi, että protestantti nojautuu itse Kristuksen saarnaamaan sanaan.
"Me pidämme häntä ainoana Jumalan lähettämänä", sanoi rohkea nuorukainen, "ja sentähden emme luota ensinkään pyhimyksiin, paaveihin ja muihin vääriin profeettoihin."
Syntyi kauhea hämmennys; muutamat itkivät ja päivittelivät, toiset lankesivat polvilleen ja rukoilivat, että salama taivaasta iskisi maahan tuon hävyttömän herjaajan, kun taas toiset kiroilivat kerettiläistä Lutheria, luopiota, joka oli levittänyt sellaista turmiollista oppia ja aikaansaanut niin paljon pahaa.
"Onko teidän isännekin samaa mieltä?" kysyi eräs munkeista.