PRINSESSAT.
Tyttäristään rakasti Kustaa enimmän ihanaa Ceciliaa, joka puolestaan rakasti häntä mitä hellimmällä vastarakkaudella. Onnettoman häämatkansa jälkeen tämä suri vähemmin hairahdustansa kuin sitä, että oli tullut karkoitetuksi isän luota, ja isän kuolemaa hän suri aluksi melkein lohduttomana. Hän sulkeutui huoneisiinsa, eivätkä hänen sisarensa eikä leskikuningatar saaneet tulla sisään.
"Minä voin nähdä hänet silmieni edessä", huusi hän kyynelten virtaillessa, "enkä minä tahdo nähdä ketään, en sulkeutua kenenkään syliin paitsi hänen!"
"Mutta rakkain prinsessani, ei hän pitäisi siitä, jos tietäisi…"
"Tyhmyyksiä, imettäjäni, luuletko, että hän ei lohduttaisi minua, jos näkisi suruni."
"Siunattu lapsi, eikö teillä ole raamattua, jonka hän itse antoi teille."
"Anna se tänne!"
Hän otti kirjan imettäjänsä kädestä, kietoi käsivartensa sen ympäri ja itkien tuuditteli sitä edestakaisin, kuin se olisi ollut pieni lapsi.
"Ettekö lue sitä?"
"En, minä en voi, minä en tahdo."