Tällä välin oli Laurentius ehtinyt työssään niin pitkälle, että saattoi ruveta ajattelemaan paluumatkaa.
Melankton oli kyllä testamentannut jälkeenjättämänsä paperit ystävälleen Laurentius Pietarinpojalle, mutta tämä ei tahtonut anastaa rakastetulta tyttäreltä alkuperäisiä käsikirjoituksia, ja nyt jäljenteli Anna rouva itse niitä. Hän olikin aikalaisekseen tavattoman taitava kirjoittamaan.
Työ oli kestänyt kokonaisen kuukauden, ja sillä aikaa oli heidän välinsä muodostunut niin hyväksi ja sydämelliseksi, että lähenevä eronhetki jo edeltäkäsin synnytti apeata mielialaa.
Etenkin oli Anna rouvan laita näin. "Olen toistamiseen elänyt rakkaissa nuoruuteni muistoissa", sanoi hän, "ja tyhjyys tulee sitä tuntuvammaksi, kun minun melkein samaan aikaan täytyy luopua rakkaasta Animastani."
"Minä tulen takaisin", vastasi tyttö vilkkaasti.
"Jos pääset."
"Täällä voin hyödyttää enemmän kuin siellä", arveli Anima hilpeästi.
Anna rouva kertoi nyt, että Animalia oli Ruppinissa setä, joka toivoi, että tyttö tulisi häntä tervehtimään.
"Sehän sopii meidän tiehemme", sanoi piispa; "me voimme matkustaa yhdessä."
"Ajattelin juuri pyytää sitä."