"Olisipa hullusti, ellen voisi olla miksikään hyödyksi matkalla", virkkoi tyttö. "Didrik on epäkäytännöllinen, hän tarvitsee opetusta."
"Sitä saan kyllä joka päivä Animalta", vastasi nuorukainen piispan ja
Anna rouvan sydämellisesti nauraessa.
"Me ostamme vaunut täältä Wittenbergistä", sanoi tyttö, "ja minä voin myydä ne taas Ruppinissa, jos tahdotte loppumatkan kulkea ratsain."
Ehdotus hyväksyttiin ja toteutettiinkin kaikkien suureksi mielihyväksi. Anima ei ainoastaan ostanut vaunuja, vaan hän vielä lisäksi sovitti ne täyteen kaikenmoisia ruokavaroja. "Ei pidä jättäytyä kurjain majatalojen varaan", sanoi hän. "Ja hätätilassa voitte nukahtaakin vaunuissa; minä valvon, minä."
Anna rouva neuloi piispan kallisarvoiset paperit hienoon liinapussiin; piispa aikoi kantaa niitä rinnallaan.
Mutta Anima väitti niiden olevan paljon paremmassa turvassa hänen hoidossaan. Ruppinissa hän lupasi antaa ne piispalle.
Anna rouva yhtyi tähän, ja Anima sai mitä oli tahtonut.
Sitten erottiin ja lähdettiin matkaan.
Animan käytännöllisyydestä oli matkalla paljon hyötyä; kaikki pikkuseikatkin hän oli ottanut huomioonsa, ja piispa sanoi, ettei hän koskaan ollut luullut voitavan niin mukavasti matkustaa.
Didrikin täytyi myöntää voivansa oppia hyvin paljon "Anima siskolta".