"Sitä en tiedä, mutta Wittenbergissä kävi pari kertaa vieraita henkilöitä kysymässä, kuinka kauan aiotte viipyä ja mitä tietä matkustaa kotiin. Sentähden tahdoin ottaa paperit huostaani."
"Miksi et ole siitä ennen puhunut?" kysyi Didrik.
"Sentähden, etten tahdo lasketella joutavia; miksipä saattaisin piispan levottomaksi, kun siihen ei ole pakkoa. Ruppinissakin tahdon pitää huolta hänen turvallisuudestaan; olen jo lähettänyt sanan sedälleni, että hän hankkii teille sopivan asunnon, sillä siellä teidän täytyy levähtää."
"Sen tahdon tehdä sinun tähtesi, Anima", sanoi piispa. "Käyttäydytpä minua kohtaan kuin hempeä tytär, josta kaipauksella eroaa."
Anima tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. "Minäkin pidän teistä kuin tytär", sanoi hän, "niin, pidänpä Didrikistäkin, vaikka toisella tavalla."
Elokuu oli loppupuolellaan. Illat eivät enää olleet valoisia, ankarat syyssateet olivat liottaneet tiet, lyhyeksi jäi päiväinen taival.
Mutta kukaan ei valittanut matkan pitkäveteisyyttä. Animassa oli jotakin niin viehättävää, hän oli kuin auringonsäde, josta ei kukaan tahtonut luopua.
Vihdoinkin eräänä iltana he saapuivat rankkasateessa Ruppiniin.
Rikas reunustentekijä Olavi Krumme, Animan sukulainen, sanoi talonsa olevan jo täynnä vieraita. Kuitenkin voisivat matkustajat olla yön hänen luonaan, ja seuraavana päivänä hän veisi heidät siihen asuntoon, jonka oli heidän varalleen hankkinut.
Tähän vastaanottoon oli Anima hyvin tyytymätön, ja Olavi Krumme sanoi hämillään voivansa muutaman päivän kuluttua toimittaa heille asunnon luonansa.