"Olisitteko unohtanut nämä?" kysyi hän.
"Olisinpa ihmetellyt, jos sinä olisit unohtanut."
Syleily ja suutelo vielä.
"Entä minä?" sanoi Didrik.
Anima epäili hetkisen, sitten hän suuteli Didrikiä ja juoksi posket hehkuvina maihin.
Niin he erosivat.
Kun maa oli jäänyt matkustajain näkyvistä, puhkesi Didrik valtavaan itkuun koettamattakaan salata sitä.
"Poika raukkani, sinä pidit hänestä paljon."
"En tiedä mistä syystä", nyyhkytti tämä. "Aluksi en voinut sietää häntä."
"Niinpä toisinaan käy… Hän on kelpo tyttö, eikä kukaan tiedä mitä vielä voi tapahtua."