Neljä täysikasvuista poikaa, jotka olivat vanhempainsa ilo ja ylpeys, lankesi toinen toisensa jälkeen kuin nuoret vesat viikatteen edessä.
Arkkipiispa itse siunasi heidät viimeiseen lepoon. "Hyvä teidän", sanoi hän, "jotka jo olette satamassa. Valmistakaa sijaa meille, jotka vielä ikävöiden ojennamme käsiämme kohden isänkotia."
"Luuletko, että saamme pitää ne kolme, jotka vielä ovat jäljellä?" kysyi Elisabet pelolla ja vavistuksella.
"Rakkahimpani, pankaamme kätemme ristiin ja sanokaamme: 'Herra, ei niinkuin minä tahdon, vaan niinkuin sinä!'"
14.
MIELENHÄIRIÖ ALKAA.
Meidän tulee nyt palata onnettomaan kuninkaaseen.
Kauan hän ei voinut olla erillään suosikistaan, ainoasta, joka arvasi hänen ajatuksensa.
Aluksi sai Yrjö Pietarinpoika viipyä hänen luonaan ainoastaan lyhyen hetken, jonka jälkeen hänet lähetettiin pois ja kiellettiin enää näyttäytymästä.
Mutta suosikkipa oivalsikin asiansa paremmin. Nöyränä ja matelevana hän tuli joka päivä, eikä Eerikillä ollut sydäntä kieltää häntä suutelemasta hänen käsiään ja kostuttamasta niitä kyynelillään.