Ulompi huone oli koko lailla suurempi. Benediktus huomasi heti kuninkaan kätkeytyneen verhojen taakse. Nuori vänrikki tuli vastaiselta puolelta; hämillään hän pysähtyi ovelle, mutta nähdessään Kaarinan hän kiiruhti hänen luokseen huudahtaen: "Vihdoinkin!"
Kaarina tahtoi juosta häntä vastaan, mutta tohtori pidätti hänet siitä.
"Nuori mies", sanoi hän, "minun pyynnöstäni ottaa Kaarina rouva teidät vastaan."
"Valehtelette, vanha herra", kuului närkästynyt vastaus. "Yhtä hyvin olisi hän voinut jättää sen tekemättä. En tahdo olla mistään teille kiitollisuudenvelassa."
"Olen hyvin iloinen nähdessäni sinut, Maksimilian", lausui Kaarina, "enkä tiedä, miksen saisi sanoa sitä sinulle", lisäsi hän itkien.
"Sentähden että nyt olemme liian alhaisia ollaksemme sinun ystäviäsi.
Sinä et enää saa pitää meistä niinkuin ennen."
"Minä tulen aina pitämään teistä. Muistatko, Maksimilian, kuinka paljon pidimme toisistamme?"
"Minä pidän vieläkin. Oi Kaarina, sinä olet riistänyt sydämeni rinnastani." Hän tahtoi tarttua Kaarinan käteen.
Kuningas oli hiipinyt esiin ja tarttunut Benediktusta käsivarteen; katsellen hänen olkansa yli hän kuunteli ahnaasti jokaista sanaa, mutta kun Maksimilian aikoi tarttua Kaarinan käteen, ärjäisi hän: "Vahti!" — tempasi Kaarinaa kädestä ja heitti hänet pois.
Useita sotamiehiä syöksyi sisään, vänrikki yritti vastarintaa, mutta hänelle pantiin kapula suuhun, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli poissa.