Hän sanoi Märta rouvalle, tehden monta syvää kumarrusta, että rouvia varten oli varattu huoneita suuressa talonpoikaistalossa aivan lähellä. Linna muka tuli aivan täyteen niistä monista herroista, jotka olivat kutsutut ottamaan osaa neuvotteluihin.
Eerik herralle sanoi hän heti tahtovansa näyttää häntä varten varatun huoneen.
Harmista kiehuen Märta rouva mukautui tähän. Mutta kun hän saapui kamariin, joka oli määrätty muka hänen asunnokseen, tuntui se hänestä paremmin sopivan palvelijalle kuin maan mahtavimmalle aatelisrouvalle; hän aikoi kohta lähteä sieltä ulos, mutta ovi oli suljettu. Hän ymmärsi heti olevansa vankina.
Toinnuttuaan ensi hämmästyksestä istui hän miettimään mitä olisi tehtävä.
Ennen kaikkea tulisi hänen varoittaa herraansa. Mutta miten?
Mukanaan olevassa vaatevarastossa oli hänellä kova kaulus; hän otti neulan vyöstään ja pisteli siihen: "Vangitut! Pakene heti!" Nyt oli vain saatava tämä hänelle. Kun talonpoikaiseukko tuli sisään, ei Märta rouva ollut tietävinäänkään, että oli vankina.
"Herrani tulee pian tänne", sanoi hän, "mutta häneltä puuttuu kaulus.
Voitteko hankkia luotettavan henkilön, joka veisi tämän hänelle
Söderteljeen; vaivain palkaksi antaisin viejälle nämä kultaiset
kaulaketjut?"
Eukon silmät suurenivat. "Minä voin mennä itsekin", sanoi hän ojentaen kätensä ketjut saadakseen.
Märta rouva otti ne kaulastaan ja katkaisi ne. "Toisen puolen saatte nyt, toisen kun palaatte", sanoi hän. "Hän saa antaa jotakin merkiksi, että kaulus on tullut perille. Siitä saatte huomauttaa häntä." Eukko lähti heti matkaan.
Kun hän oli poissa, näki Märta rouva ikkunastaan, että herrat Abraham Stenbock, Sten Banér, Iivar Iivarinpoika ja Sten Lejonhufvud saapuivat melkein yhtaikaa. Hän oli liian kaukana voidakseen huutamalla varoittaa heitä; hänen oma vankeutensa olisi vain käynyt sietämättömämmäksi, jos hänen huutonsa olisi huomattu.