Sellaisia aatoksia risteili hänen sielussaan, mutta kohta tuli taas toisia ääniä kuuluviin.
Kaarina oli itsekin äiti; eiköhän kaksi äidinsydäntä ymmärtäisi toisiaan?
Joskin hän oli kerran kärsinyt loukkauksen, jättäisiköhän hän sentähden ojentamatta kätensä hukkuvalle avuksi?
Ja Märta rouva kirjoitti, kirjoitti nöyränä, masentuneena, pyytäen anteeksi mitä oli rikkonut ja — niin totta kuin hän itse tahtoi tulla autetuksi — puolisonsa ja lastensa pelastusta.
Useita päiviä kului; ei mitään vastausta tullut.
"Ehkäpä kirje ei ole tullutkaan hänen käsiinsä", ajatteli Märta rouva ja kirjoitti vielä kerran, mutta sydämellisemmin, vielä rukoilevampana; hän pyysi Kristuksen laupeuden tähden, rukoili hänen ikuisen autuutensa nimessä.
* * * * *
Kun Kaarina oli pitemmän ajan ollut sairasvuoteessa, oli hän tähän aikaan voinut vaikuttaa kuninkaaseen hyvin vähän. Hän ei tiennyt mitä ulkona maailmassa tapahtui; kun kuningas ei valitellut, luuli hän kaiken olevan hyvin, ja kun tämä sanoi aikovansa matkustaa Upsalaan, mutta ei luvannut ottaa häntä mukaan, oli hän siihen tyytyväinen. Mutta sitten saapui Märta rouvan ensi kirje. Hän hämmästyi kovasti. Tuo armollinen rouva oli kirjoittanut hänelle… mutta mitä tämä kaikki merkitsi? Saattoiko Kaarina olla hänelle miksikään hyödyksi?
Silloin vasta "tohtori" kertoi hänelle yleensä odotettavan, että maan paraat miehet, kreivi Svante Sture ja hänen poikansa, tuomittaisiin kuolemaan.
Kaarina ei uskonut korviaan. "Mikä on tähän syynä?" uteli hän. "Onko se taaskin Yrjö Pietarinpoika?"