"Minä tiesin sen!" kähisi Eerik ja hypähti pystyyn. "Te ette anna sitä meille koskaan anteeksi, ja sentähden täytyy teidän saada sama kohtalo." Hän kiiruhti pois antaen vahdille ankaran käskyn tarkoin pitää vankia silmällä. Mutta nyt oli pimeyden hetki, ja Yrjö Pietarinpoika kuvaili hänelle, miten hänen oma henkensä oli vaarassa, jos hän antoi vapauden vihollisilleen. Nämä kyllä tulivat yhtymään Juhana herttuaan, eikä hän voisi olla päivääkään varmana.
"Niin, niin, sen he ovat itse saaneet aikaan, ja heidän täytyy kuolla! Kaikkien, kaikkien, paitsi Sten herran." Ja kuin pahojen henkien ajamana pakeni onneton hallitsija linnasta pitkin tietä Flötsundiin päin.
Muutama henkivartija sekä Beureus seurasivat häntä, viimeksimainittu siinä aikomuksessa, että saisi hänet peruuttamaan onnettomani herrain kuolemantuomion.
Beureus saavutti kuninkaan eräällä aidalla länsipuolella Alsiken kylää. Opettaja lankesi oppilaansa eteen polvilleen ja rukoili häntä, ettei hän äkkipikaisuudessa murhauttaisi linnassa olevia herroja.
Vastauksen asemesta Eerik pisti miekallaan häntä kohden, mutta
Beureus väisti.
"Musertakaa tuo konna!" kirkui hän henkivartijoille.
Beureus rukoili polvillaan henkensä puolesta, mutta henkivartija Viljamsson vastasi keihäänpistoksilla, kunnes hän vaipui kuolleena maahan.
Kolme päivää virui hänen ruumiinsa aidan vieressä muutaman kuusenoksan peitossa; sitten se vietiin Ekerön kirkkoon ja haudattiin.
Piiskuri Peder Gadd, joka huoveineen hoiti vartiota Upsalan linnassa, antoi miehilleen tarpeelliset määräyksensä. Mutta vankien joukossa oli Sten Lejonhufvud ja Sten Banér. Kumpainenhan näistä piti säästettämän?
Tästä ei voinut kukaan muu antaa tietoja kuin Yrjö Pietarinpoika, ja piiskurin täytyi lähteä alas kaupunkiin tavatakseen häntä.