Hän tapasi hänet iloisella tuulella pelipöydän ääressä, viiniruukku edessään. Gaddin kysymykseen hän vastasi nauraen: "Ota molemmat tai vain toinen, miten tahdot. Semmoisista asioista selviytyy omin neuvoin."
Tyytyväisenä ojensi prokuraattori koipensa; oli tehty päivätyö, joka tuli tuottamaan hyvän hedelmän. Se ei mitään merkinnyt, että kuningas oli hullu, olivathan hänen mahtavimmat vihollisensa nyt raivatut pois; tästälähin saisi Yrjö Pietarinpoika, prokuraattori, hallita maata ja valtakuntaa.
Hirveä päivätyö olikin tehty. Svante Sture, hänen molemmat poikansa, Niilo ja Eerik, Abraham Stenbock ja Iivar Iivarinpoika olivat kaikki murhatut.
Sten Lejonhufvud ja Sten Banér pelastuivat, kun ei oltu selvillä, kumpaista tarkoitettiin. Peder Gadd oli liian viisas panemaan omaa päätänsä vaaraan.
Ilkityön jälkeen pidettiin linnanportit yöt-päivät suljettuina. Ei kukaan saanut mennä sisään eikä ulos. Oli välttämätöntä, ettei kaupungissa tiedetty mitä oli tapahtunut, ennenkuin Yrjö Pietarinpoika oli ehtinyt saamaan säätyjen vahvistuksen tuomiolle ja siten toimittamaan lain varjoon jo tehdyt murhatyöt. Mutta sekä aamuin että illoin tuli palvelijoita kantaen peitetyitä hopeakulhoja. Vangituille herroille tuotiin niissä kaikenlaisia herkkuja, joita heidän puolisonsa itse olivat valmistaneet ja lähettäneet liittäen niihin rakkaimmat tervehdyksensä, hartaimmat toivomuksensa; mutta Peder Gadd ja hänen huovinsa pitivät kaikki herkut hyvänään.
Huhu kulkee ovenraoista ja avaimenreijistäkin. Saapui Märta rouvankin korviin muuan semmoinen, niin hirveä, että hän siitä masentui maahan, jähmettyi jääksi; mutta hän toipui taas. Se ei voinut olla mahdollista. Olihan Kaarina Maununtytär käynyt hänen luonansa tuomassa kuninkaalta hänen terveisensä.
Kaarinan luo tahtoi hän mennä kertomaan, mikä kauhea juttu oli pantu liikkeelle. Oliko ehkä aikomus säikähyttää hänet kuoliaaksi? Eihän oikeaa kättänsä voi katkaista, ja Sturet olivat Vaasa-suvun oikea käsi.
Kaarina Maununtytär ei asunut itse linnassa, vaan eräässä läheisessä talossa. Sinne lähti rouvarukka, ei levottomana eikä peloissaan, vaan siinä vahvassa uskossa ja lujassa luottamuksessa, että kaikki epäilykset nyt haihtuvat.
Märta rouvalla ei ollut, niinkuin yleensä oli tavallista, mitään palvelijaa mukanaan. Mustan hunnun hän heitti suojaamaan harmaata päätänsä ja meni pää pystyssä; mutta kaikki, joita hän kohtasi, pysähtyivät ja katselivat häntä. Hän näki kyyneleitä, hän huomasi syvää sääliä vieraissa kasvoissa, ja hänen tahtomattansakin tunkeusi tuskan tunne puistattamaan häntä. Mitä he tahtoivat? Miksi he katselivat juuri häntä? Hän joudutti askeleitaan; vihdoinkin oli hän perillä.
Portti oli suljettu, hän kolkutti; ei kukaan aukaissut. Hän kolkutti useat kerrat, melkeinpä tuskallisesti; joka kerralla tuntui, kuin olisi yksi toive häipynyt pois. Vihdoinkin kuului sipsuttavia askeleita, portti avautui ja siitä pistäytyi pää esiin.