Märta rouva pysähtyi. Hän ei kysellyt. Oli kuin siinä silmänräpäyksessä koko kauhistuttava totuus olisi paljastettu hänelle, sentähden hän ei myöskään kuullut mitä palvelijatar itkien kertoi.
"Koko eilispäivänä emme tienneet mitään, mutta myöhään eilen illalla saapui tohtori. Hän kertoi tapahtumat kaikessa kauheudessaan sekä että kuningas oli juossut pois Flötsundiin päin. Nyt ei yksikään ihminen tiedä missä hän on. Kaarina rouva käski heti satuloida hevoset, ja niin hän lähti kaikkine palvelijoineen jättäen vain minut tänne, jos joitakin tietoja tulisi."
Aivan kuin tietämättä mitä oli tehnyt seisoi Märta rouva melkein liikkumatonna tuijottaen oven yläpuolella olevaan puuveistokseen, joka kuvasi kiemurtelevaa käärmettä. Sitten hän kietoi huntunsa ympärilleen, mutta aukaisi sen taas yhtäkkiä katsellakseen käärmettä.
Silloin työnnettiin portti hiljaa auki ja nuori, kalmankalpea nainen katseli levottomana ympärilleen.
Se oli rouva Anna Bielke. "Rakas äiti", sanoi hän kiiruhtaen sisään.
"Mitä sinä täällä teet?" kuului kylmä ja kova kysymys, ja vanhus kiinnitti katseensa häneen.
"Tulkaa, menkäämme kotiin!"
"Rouva Kaarina Maununtytär ei ole kotona." Hän naurahti itsekseen.
"Hän ei laske puheilleen tänään…"
"Tarttukaa käsivarteeni, rakas äiti. Lähtekäämme!"
"Luuletko, että tahdon jäädä tänne. Huu, täällä haisee vereltä!" Ja nopein askelin hän lähti kotiin; tytär saattoi tuskin seurata häntä.