Yrjö Pietarinpoika ymmärsi käyttää aikaansa. Lupauksilla ja uhkauksilla taivutettiin säädyt kirjoittamaan tuomion alle, joka oli kyhätty heidän nimessään ja jossa surmansa saaneet herrat selitettiin kunniattomiksi, valapattoisiksi, uskottomiksi ja kuolemanrangaistuksen ansainneiksi.
Tuomio allekirjoitettiin kirkossa kaksi päivää murhan jälkeen, toukokuun 26 p:nä. Siten laillistutettiin mielenhäiriön ja kostonhimon työt. Valtiosäädyt antoivat niihin vahvistuksensa.
Papisto pani kyllä nytkin heikon vastalauseen, mutta sillä se vain tarkoitti omaa turvallisuuttaan.
Niinkuin ennen olemme maininneet, oli Eerik juossut metsään. Dionysius Beureus, ensimäinen, joka hänet saavutti, oli mielenhäiriössä annetusta käskystä saanut surmansa erään henkivartijan kädestä, mutta nämäkään eivät voineet kauan seurata häntä. Hän harhaili sinne-tänne, ties mihin, pahojen ajatustensa ja omantunnon tuskien vainoomana.
Pieneen matkueeseen, joka oli kaupungista lähtenyt onnetonta etsimään, kuului tohtori Benediktus, Kaarina rouva — kuten häntä nykyään aina nimitettiin — sekä muutamia palvelijoita ja palvelijattaria. Henkivartijat, jotka olivat palanneet Upsalaan, olivat seuranneet kuningas Eerikkiä jonkun matkaa Flötsundin tuolle puolen. Siellä hän oli juossut heidän näkyvistään.
Äänettöminä olivat vaeltajat kiitäneet eteenpäin kirkkaana kesäyönä, Kaarina melkein aina ensimäisenä. Nähtävästi hän kulki kokonaan tuskan pakottamana, ja katsahtaessaan hänen kalmankalpeihin kasvoihinsa sanoi tohtori:
"Meidän pitää poiketa sisään johonkin, te ette kestä kauempaa, lapsi raukka."
"Mitä ovat minun kärsimiseni sen suhteen, mitä Märta rouva ja monet muut saavat kärsiä", vastasi hän kyynelten virtaillessa pitkin kalpeita poskia.
"Eihän teidän kuolemanne olisi miksikään lievitykseksi hänen surussaan."
"Ei, häntä varten ei ole olemassa mitään lievennystä", lisäsi Kaarina melkein lohduttomana epätoivosta. "Kuningas tarvitsee teitä."