"Jos hän tappaa minut, luuletteko, että hän siitä tulisi katumapäälle…?"
"Katumuksesta on hän jo lähtenyt metsiin ja saloille." Ihmetellen, melkein epäillen katsahti Kaarina Benediktukseen kannustaen sitten hevostaan. Uudet ajatukset näyttivät antaneen hänelle uusia voimia.
Tiellä Odensalaan he kohtasivat talonpojan, joka Benediktuksen kysymyksiin vastasi nähneensä huonosti puetun mieshenkilön kuljeksivan ympäri niillä seuduin. Pappilasta hän arveli voivan saada lisätietoja.
Heti he suuntasivat kulkunsa sinne. Siellä oli Kaarina rouva melkein tajutonna nostettava satulasta; tohtori jäi pitämään huolta hänestä, kun palvelijat lähetettiin joka suunnalle kuningasta etsimään.
Tieto kuninkaan katoamisesta herätti suurta pelkoa Yrjö Pietarinpojassa. Hänkin lähti suurella seurueella häntä hakemaan. Vihdoin viimeinkin hänet tavattiin talonpoikaispukuun puettuna synkässä metsässä täydellisessä mielenhäiriössä. Mutta turhia olivat kaikki suosikin yritykset palauttaa häntä järkiinsä; hän potki, hän löi ja kirkui tuontuostakin:
"Minä olen niinkuin Nero murhannut opettajani." Ja sitten hän heittäytyi maahan kiemurrellen kuin kuolontuskissa.
Hänen laihtunut, kurja ulkomuotonsa osoitti, ettei hän ollut moneen päivään saanut mitään ravintoa; mutta mitä tahansa hänelle tarjottiinkin, työnsi hän sen kiivaasti luotaan. Ne mielettömät silmäykset, joita hän loi ympärilleen, osoittivat, että saattoi käydä vaaralliseksi lähestyä häntä.
"Kaarina rouva on ainoa, joka voi jotakin", kuiskasi joku läsnäolijoista.
Kaarina rouvanpa Yrjö Pietarinpoika juuri olisi tahtonut jättää kutsumatta. Mutta — ehkäpä kuningas vieläkin halusi ihmisverta; niin, sammukoon kernaasti Kaarina rouvankin elämä.
Hänen tiedettiin makaavan sairaana Odensalan pappilassa, ja hänelle lähetettiin heti sana. Tämän saapuessa oli hän hyvin heikkona vuoteessa. Mutta kuultuaan asian hän sanoi: "Minä tulen heti."