Tohtori arveli sitä mahdottomaksi, mutta Kaarina nousi ja lähti horjuvin askelin ovea kohden; muutamia hevosia satuloitiin ja sitten lähdettiin matkaan niin nopeasti, kuin ne voivat juosta.
Kuningas makasi edelleenkin maassa heittelehtien sinne-tänne. Töllistellen seisoi väkijoukko, Yrjö Pietarinpoika muiden mukana, joltisenkin matkan päässä hänestä.
Kaarina rouva pysäytti, ja tohtorin täytyi nostaa hänet alas. Yrjö
Pietarinpoika riensi paikalle.
Oli arvokkaisuutta siinä silmäyksessä, jolla Kaarina rouva käski hänet luotaan, ja nolona hän lähti pois; mutta kostoa, pikaista kostoa hän vannoi hänelle sydämessään.
Kaarina rouva riensi kuninkaan luo, istuutui maahan hänen viereensä, nosti hiljaa hänen päätänsä ja laski sen polvelleen. "Eerik!" kuiskasi hän lempeästi.
"Kaarina", vastasi tämä nyyhkyttäen.
"Sinä olet hyvin sairas."
"Niin, ihan kuolemaisillani."
"Etkö tahdo nousta?"
"En. Anna minulle kätesi ja salli minun katsoa silmiisi. Miten kalpea sinä olet, Kaarinani."