Vieno puna oli levinnyt hänen kalpeille kasvoilleen; hän oli niin ihmeen kaunis siinä nöyränä rukoillessaan, että tuomarien päät painuivat alas ja he kääntyivät kuninkaaseen, joka ei voinut saada silmiään hänestä.
"Sinun tenhovoimasi, Kaarina, on Jumalasta", sanoi hän peittäen kasvonsa käsillään.
Sillä välin tohtori Olavinpoika kuiskasi Anastasialle:
"Alus on valmis lähtemään, suoriukaa heti täältä älkääkä koskaan palatko. Henkenne on kysymyksessä."
Vanhus tarttui kiihkeästi rahakukkaroon, jonka tohtori antoi hänelle, ja riensi reippain askelin pois; mökkirähjä oli sittemmin tyhjänä.
Anna heittäytyi Kaarinan jalkoihin ja tahtoi suudella hänen kättään, mutta kuningas tiuskaisi:
"Pois, sinä et ansaitse edes saada suudella hänen hameensa lievettä!"
Kaarina kiiruhti omiin huoneisiinsa, ja Sten Lejonhufvud käski vahdin viedä Annan vankeuteen.
Kuningas nousi lähteäkseen pois, mutta eräs läsnäolevista herroista pyysi, että hänen majesteettinsa jäisi kuulemaan Yrjö Pietarinpoikaa vastaan kyhättyä syytöskirjoitusta.
Hän istui heti, mutta oli huomattavasti hämmästyksissään.