"Ne ovat airuet, torvensoittajat ja rummuttajat, jotka ratsastavat vierasten lähettilästen edellä."
"Se, joka ratsastaa ensimäisenä, on Pommerin herttua", huudahti huovi, "hänet minä tunnen."
"Airuita on noin kaksikymmentä, ja jokaista seuraa yksi valtakunnan neuvoksista", selitti vanhus.
"Kuinka koreita he ovat… kuinka paljon töyhtöjä ja vitjoja!" huudahti poika aivan hurmaantuneena.
"Katso nyt niitä, jotka tulevat näiden perässä", sanoi vanha mies; "siinä tulevat kuninkaan kamarijunkkarit ja kamreerit sekä heidän jäljessään kaksi airutta, nekin paljain päin."
"Ja senjälkeen kahdeksan torvensoittajaa ja kaksi paria vaskirumpuja.
Voi, semmoista hälinää!" huudahti poika.
"Nyt tulevat valtakunnan arvokkaimmat herrat; se on yliairut, joka ratsastaa heidän edellään, mutta katso nyt, tuolla tulee marski paljastettu miekka kädessään."
"Kuningas, nyt tulee kuningas!" huudettiin joka puolelta, ja tungos tuli, mikäli mahdollista, vielä pahemmaksi.
Maunu ja hänen vaimonsa työnnettiin melkein hevosiin asti, mutta Jens istui tyynenä isän olkapäillä tuijottaen ymmällään kuninkaan hovipoikiin, jotka punaisissa samettimekoissaan ratsastivat kullatuilla tamineilla varustetuilla skoonelaisilla hevosilla.
Näiden jäljessä tuli kuningas ratsastaen harmaansinervällä hevosella, joka oli koristettu kauniimmilla ja komeimmilla töyhdöillä. Itse oli hän puettu liivinuttuun, johon oli niin tiheään neulottu helmiä ja jalokiviä, ettei voinut nähdä edes mitä kangasta se oli. Samoin hattu ja miekkavyö ihan loistivat, niin paljon oli niissä kalliita kiviä.