MITÄ VÄHÄPÄTÖINEN VOI.
Ei ollut mikään vähäpätöinen asia hoitaa tähän aikaan valtakunnan hallitusta. Henki ja omaisuus saattoivat siinä olla kysymyksessä, ja sentähden valtakunnanneuvokset lähettivätkin kirjelmiä kuninkaalle ja itse kävivät hänen luonaan pyytämässä, että kuninkaallinen majesteetti taas ryhtyisi hallitukseen; mutta hän kieltäytyi aina sanoen tahtovansa, että he edelleen hoitaisivat sitä.
Mitä tuli nyt n.s. sturelaisesta salaliitosta? Hallitus oli useita kuukausia ollut aateliston käsissä; Eerik oli mielenhäiriössä, Juhana vankilassa, Kaarle liian nuori ja kokematon, mutta kukaan ei liikahdakkaan, ei kukaan ryhdy yleisen tyytymättömyyden johtoon. Mitähän odotetaan?
Kaiketi sitä, että veljekset ruhjoisivat toinen toisensa, että kauhea kostotar paljastettuine miekkoineen katkoilisi kauloja kuin ruohonkorsia valmistaen sopivaa maa-alaa uudelle aikakaudelle.
Jokainen nuorekas mieli oli kyllä kuohuksissa. Kunnioitus kuninkuutta kohtaan ei suinkaan estänyt miekkaa paljastamasta, ei, sen teki pelkuruus, raukkamaisuus; ei kukaan ollut mielestään kyllin voimakas, eikä kukaan luottanut toiseen.
Jospa vain olisi ollut jokukaan voimakas, päättävä mies, joka olisi asettunut liikkeen etunenään, niin moni olisi epäilemättä yhtynyt häneen, etenkin jos hän olisi ollut nimeltänsä Sture, mutta ketään sellaista ei ollut.
Maa oli mitä suurimmassa kurjuudessa, mutta Kustaa Eerikinpoikia ei synny joka viidessäkymmenessä vuodessa, ja nyt ajatteli jokainen etusijassa oman nahkansa pelastamista.
Raukkamaisuus oli ajan hengessä, ja tuo raukkamaisuus tuli saamaan hyvin ansaitun verisen palkkansa.
Tukholman linnassa elettiin tähän aikaan suuressa tuskassa ja pelossa.
Cecilia oli poissa, ja molemmat jäljelläolevat prinsessat turvausivat leskikuningattareen.