Olemme jo sanoneet, että siihen aikaan oli tavattoman hiljaista ja rauhaisaa Svartsjössä. Ovia availtiin hiljaa ja äänettömästi, ja portaat olivat matoilla peitetyt; kaikesta sai sen käsityksen, että täällä sairastettiin.
Muutamat hovijunkkarit sekä kuninkaan henkilääkäri Lemnius ottivat herttuat vastaan; kaikkiin kysymyksiin kuninkaan terveydentilasta he vastasivat puoliääneen ikäänkuin peläten, että ääni kuuluisi kuninkaan huoneeseen.
Prinssi Kaarlea tämä näytti kiusoittavan, ja hän kysyi, voisiko kuningasta tavata nyt heti.
Se myönnettiin, ja hän riensi sisään.
Eerik istui yksin huoneessa, pää käsien varassa. Hän oli huomattavasti laihtunut; hänen kalpeat kasvonsa olivat käyneet vieläkin kalpeammiksi, silmät olivat raukeat ja puoliksi ummessa, ja käsi, jonka hän ojensi veljelleen, oli kylmä ja veltto.
"Eerik!" huudahti Kaarle kauhistuneena, ja suuret kyyneleet valuivat hänen silmistään.
Tämän nähdessään rupesi kuningaskin itkemään. "Minä olen hyvin onneton", sanoi hän, "sekä Jumalan että ihmisten hylkäämä."
"Kaikki tulee hyväksi taas, kun sinä voimistut."
Hän hypisteli Kaarlen takkia. "Tiedättekö, rakas veljeni, syyn turmiooni?" kysyi hän.
"Ilkeät ihmiset, jotka ovat puhuneet sinulle kaikkea pahaa; mutta tuo on kaikki nyt mennyttä."