Tämä ei vitkastellut. "On, erinomaisesti", vastasi hän, mutta hänen huomionsa ei kiintynyt telineillä olevaan kuvaan, vaan itse Kaarinaan.
Hän ei luullut koskaan nähneensä mitään ihanampaa kuin tämä nuori nainen, joka punastuen herättämästään ihastuksesta turhaan koetti osoittaa hänelle kuuluvaa arvokkaisuutta.
Eerik katseli häntä viehättyneenä; hän oli unohtanut, ettei ollut yksin, ja sanoi puoliääneen: "Sinä olet ihana, ihanampi kuin kukaan maailmassa; sentähden säätkin kantaa kruunua ja valtikkaa, ja sinua on tervehdittävä kuningas Eerikin kuningattarena."
Kaarle synkistyi, mutta Maunu herttua huudahti kiihkeästi: "Miekkani kautta, sen hän ansaitsee paremmin kuin kukaan muu, ja minä tahdon olla ensimäinen osoittamaan hänelle kunnioitustani!"
Näin sanoen hän polvistui ja vei Kaarinan käden kunnioittavasti huulilleen.
Kaarina ei vetänyt kättään pois, vaan katsoi kuninkaaseen, silmissään ilon ja kiitollisuuden ilme, joka teki hänet vielä viehättävämmäksi.
"No, Kaarle veliseni", huudahti ihastunut Eerik, "sinun olisi pitänyt olla ensimäinen ja nyt tulet toiseksi!"
Hän hillitsi itsensä ja astui eteenpäin. Silloin kohtasi häntä Kaarinan katse niin rukoilevana, että hän heti polvistui hänen eteensä ja kuiskasi suudellessaan hänen kättänsä: "Sydämen hyvyys on parempi kuin ihanuus, rukoilkaa puolestamme."
Kaarina puristi hiljaa hänen kättään ja nousi.
"Tämä on onnen päivä", huudahti kuningas; "viettäkäämme se juhlana."