"Me emme pyydä muuta kuin saada jäädä valtakuntaan luvaten tulla uskollisimmaksi alamaiseksenne", nyyhki Eerik.
"Meidän puoleltamme ei koskaan ryhdytä mihinkään teidän armoanne ja perillisiänne vastaan", vakuutteli Juhana.
Leskikuningatar meni heidän luokseen ja sanoi hiljaa, kumartuen heidän puoleensa: "Nouskaa, rakkaat pojat; te saatatte itsenne läsnäolevain ivan esineiksi."
He tottelivat heti.
"Menkäämme linnaan", sanoi kuningas.
He lähtivät yhdessä, ääneti ja epäluuloisina.
Katariina Stenbock ja prinsessat ympäröivät äskentulleen ruhtinattaren. He suutelivat ja hyväilivät pienokaista; ei kukaan huomannut tai ollut huomaavinaan Kaarinaa. Herroilla oli kyllä halua siihen, mutta he eivät rohjenneet.
Onneksi oli hänelläkin seurassaan yksi ystävä, joka ei jättänyt häntä ja joka nyt sanoi hänelle: "Menkäämme linnaan; kuningas voi tarvita teitä."
Joskin suruisa ajatus omasta itsestään hetkiseksi tahtoi hiipiä hänen sydämeensä, hälveni se kuitenkin heti. Toinen tarvitsi häntä, ja tuo toinen oli Jumalan edessä hänen puolisonsa.
Niin hän lähti tohtorin seuraamana ajattelemattakaan, mitä muut hänestä sanoivat.