Hovijuorut kertoivat, että prinsessa Sofia oli hyvin kiintynyt häneen, ja kuiskailtiin, että kun Lecoeur loi suuret, eloisat silmänsä prinsessaan, niin tämä punastui ja kääntyi äkkiä poispäin.
Kukaan ei voinut kuitenkaan sanoa, että prinsessa olisi koskaan keskustellut kahdenkesken nuoren Lecoeurin kanssa, ja hänen punastumiseensa kiinnitettiin sitä vähemmän huomiota, kun yleensä luultiin, että hänellä oli todellakin taipumusta Maunu herttuaan.
Alussa olikin asianlaita niin, tai hän luuli ainakin niin olevan, olihan herttua komea, nuori herra, joka osasi hyvin sovittaa sanansa; prinsessa kuunteli mielihyvällä hänen ikuisen lemmen vakuutuksiansa, ja joskaan hän ei vielä ollut antanut mitään varmaa lupausta, luuli herttua kuitenkin pian saavansa sen.
Tällä kannalla olivat asiat kuninkaan kuollessa; melkein samaan aikaan tai vähää ennen oli Sofia saanut tietää, että herttua oli salaisissa suhteissa erääseen porvaristyttöön Tukholmassa, ja tästä hän harmistui silmittömästi.
Kuningassuru oli muka luonnollinen syy vetäytyä pois seurustelusta hänen kanssaan.
Mutta niistä ajoista asti oli hänellä mielessään katkaista kaikki suhteet herttuaan.
Prinssi Juhana, jolle hän uskoi salaisuutensa, kielsi kyllä häntä sitä tekemästä. Se häväistysjuttu, jonka alaiseksi Cecilia joutui Vadstenassa, oli vielä tuoreessa muistissa, ja ken tietää, mitä Sofiasta sanottaisiin, jos hän nyt purkaisi jo yleisesti tunnetun liiton.
Jos herttua olikin rakastunut porvaristyttöön, mitä hänen tarvitsi huolia siitä; hänen arvoansa vain vahingoittaisi se, että hän oli ottanut korviinsa tuollaisia juoruja.
"Ole yhtä ystävällinen herttualle kuin ennenkin, se on minun neuvoni", sanoi prinssi.
Ja hänen nuori sisarensa noudatti neuvoa harmissaan ja vastahakoisesti, sillä hän ei uskaltanut muuta.