Eräänä päivänä sanoi Elisabet hänelle:
"Lecoeur on pyytänyt saada laulaa ja soittaa meille tänään, ja minä olen suostunut."
"Me emme ota ketään vastaan", väitti Sofia kiivaasti.
"Hän istuu tuolla salissa, ja meidän tarvitsee vain aukaista ovet kuullaksemme häntä."
"Ei, ei, se ei käy päinsä."
"Sinä voit mennä makuukamariin, minä tahdon kuulla häntä."
Lecoeur tuli. Hän oli harjoitellut Kustaa kuninkaan lempilauluja ja lauloi niitä nyt selvästi, sujuvasti ruotsiksi. Prinsessat hämmästyivät aluksi, mutta pian nousi ilo ja ihastus ylimmilleen. Itkien he vaipuivat toistensa syliin; soinnukkaat, surumieliset sävelet tunkeutuivat heidän sydämiinsä, saattoivat sinne uutta eloa ja uusia ajatuksia, toivat lohdutusta, sytyttivät toiveita.
Hetkisen kuluttua laulu vaikeni.
"Hän menee, minun täytyy kiittää häntä", sanoi Elisabet ja riensi huoneesta.
Sofia istui ja kuunteli sykkivin sydämin; hän ei voinut erottaa sanaakaan.