Lopuksi hän pani ehdoksi, jotta se asiakirja, joka koski Juhanan vapauttamista vankeudesta, edelleen olisi voimassaan, että herttuan täytyi tarkoin tehdä selvää, tahtoiko hän liittyä Puolan kuninkaaseen, Ruotsin viholliseen, vaiko Eerikkiin itseensä ja isänmaahan.
Herttua noudatti mahdollisimman suurta varovaisuutta, oleskellen milloin Arbogassa, milloin Eskilstunassa, antamatta mitään puheenaihetta itsestään.
Kuninkaan kirjeisiin hän vastasi nöyrästi, mutta varoi tarkoin ottamasta vastaan niitä suurempia tai pienempiä lahjoja, joita Eerik tahtoi hänelle antaa. Yrjö Pietarinpojan vapauttaminen oli hänelle persoonallisesti suuri vaara, mutta yhtä uhkaavalta näytti se, että suuri venäläinen lähetystö oli saapunut Tukholmaan Eerikin lupauksen mukaan noutamaan hänen puolisoansa. Temmattaisiinko Katariina todellakin häneltä villeille barbaareille annettavaksi? Se näytti uskomattomalta, mutta olihan nykyisissä oloissa kaikki mahdollista.
Mainittu lähetystö, johon kuului 200 henkilöä, jotka tsaari oli lähettänyt noutamaan herttuatarta, tuotti kuninkaalle paljon huolta ja kiihotti hänen ennestäänkin ärtyisää luonnettaan. Nykyisissä olosuhteissa oli mahdotonta suostua heidän pyyntöönsä, mutta he eivät hyväksyneet mitään syitä, eikä kuningas keksinyt muuta keinoa, kuin sen, että — niinkuin tavallisesti — viivytteli asiaa.
Heti Yrjö Pietarinpojan vapauttamisen jälkeen sattui tapaus, joka osoitti, kuinka helposti Eerikin viha saattoi kuohahtaa. Kuninkaan sihteeri Mårten Helsing, kielitaitoinen ja valtion toimissa paljon käytetty mies, oli prokuraattorin kanssa kuninkaan luona. Silloin kuului tykinlaukaus ulkoa.
"Oi", huudahti kuningas, "jospa tuo kuula menisi suoraan tuon uskottoman punaparran lävitse."
"Olkoon sellainen onnettomuus kaukana teidän majesteettinne veljestä", virkkoi Mårten Helsing; "parempi sittenkin, että se menisi Yrjö Pietarinpojan läpi, joka taas saa aikaan eripuraisuutta."
Vimmastuneena näistä sanoista Eerik hyökkäsi pystyyn, tempasi hiilihangon ja lävisti sillä uskollisen palvelijansa, joka vähän myöhemmin kuoli haavastaan.
Eerik katui pikaisuuttaan, mutta — liian myöhään.
Sellaista oli tapahtunut, vaikka Eerik oli saanut entisen terveytensä, toisin sanoen hän oli nyt samassa tilassa kuin Upsalassa ennen mielenhäiriön puhkeamista; mutta mitä silloin oli tapahtunut, se voi uudistua taaskin, ja etenkin tuli kaikkien, joita oli syytetty rikollisesta yhteydestä Sturein kanssa, ottaa huomioonsa, että nämä uudelleen selitettiin kohtalonsa ansainneiksi.