Eerik oli siis kypsynyt lankeamaan, joskin hänen parempi minuutensa vielä oli voitolla.
Paljon ja yleisesti puhuttiin siitä, että maa oli hävitetty ja elinkeinot mitä kurjimmassa rappiotilassa; rutto ja nälänhätä vallitsivat kaikkialla, niin pohjoisissa kuin eteläisissäkin maakunnissa.
Mutta herrojen täytyi ennen kaikkea ajatella omaa turvallisuuttaan. Ruotsin aatelistossa hehkui ankara viha Sturein murhaajia vastaan; mitta oli täynnä, ja heidän täytyi saada kostaa. Eerik ei aavistanutkaan sen tulivuoren olemassaoloa, jonka aukon reunalla hän seisoi.
Tyytymättömät loivat silmänsä Juhana herttuaan, mutta hän oli kerran onnistunut huonosti ja arkaili; sentähden hän ei tahtonut tai ei uskaltanut ryhtyä mihinkään, ennenkuin ulkonaiset olosuhteet pakottaisivat hänet siihen. Ja sellaisia ilmestyikin.
Kesäkuun alussa tapahtui pikku prinssin juhlallinen kaste, ja seuraavan heinäkuun 4 päiväksi kuningas määräsi omat häänsä. Mutta ei siinä kyllin. Hän tahtoi, että prinsessa Sofian ja Saksin herttuan vihkiäiset vietettäisiin samassa tilaisuudessa.
Prinsessa oli vimmoissaan. Tuo halveksittu naikkonen tuli saamaan korkeamman paikan kuin hän, joka oli ruhtinatar synnyltään.
Kaikki ne ylhäiset rouvat ja neitoset, jotka tulivat heitä onnittelemaan, ilmaisivat katseillaan ja eleillään, miten syvästi säälivät hänen nöyryytystänsä, mutta niin suurta pelkoa oli kuningas herättänyt heissä, ettei kukaan uskaltanut sanoin ilmaista sitä.
Jo huhtikuun keskipalkoilla oli Eerik lähettänyt kutsut "kunnioitettaville ja jalosukuisille rouville", joiden tuli neuvoillaan ja toimillaan olla apuna hääjuhlallisuuksissa ja joiden sentähden ensi tilassa piti saapua kuninkaan hoviin.
Muutamia viikkoja myöhemmin lähetettiin julistuksia valtakunnan ylhäisemmälle papistolle niistä suurista hääjuhlallisuuksista, joita nyt tuli toimeenpantavaksi.
Lopuksi kutsuttiin häävieraat, ennen kaikkia herttuat Juhana, Maunu ja Kaarle.