"Tietysti."
Kuningatar istui sohvaan ja tahtoi, että Kaarina olisi asettunut hänen viereensä, mutta tämä lankesi hänen jalkoihinsa.
"Antakaa minun olla tässä", sanoi hän, "niin voin lukea teidän silmistänne."
"Se on siis jotakin vakavanlaatuista?"
"Niin on, ja siinä suuressa onnessa, joka tulee osalleni, tekee muiden suru kaksinkertaisesti pahaa."
"Mitä tarkoitat?"
"Prinsessa Sofiaa. Hän suree jotakin eikä tahdo, että minä huomaisin sitä. Joka kerta kun tapaamme, kääntyy hän poispäin. Sanokaa minulle mitä se on, että pyytäisin kuningasta täyttämään hänen toiveensa; tällaisena päivänä kuin tämä on, ei hän voi kieltää minulta mitään." Hän syleili kuningattaren polvia ja katsoi häneen kyynelsilmin, rukoilevasti.
Hyväillen veti Katariina hänen päätään povelleen. "Jos sen sinulle sanoisin, et sinä ymmärtäisi minua", sanoi hän.
"Oi, minä kyllä jo ymmärrän hyvin hyvästi."
"Prinsessa suree sitä, ettei kuningas ole terve."