Kaiken tämän komeuden kestäessä odottivat useat ennustellen lähenevää rajuilmaa, mutta kuningas ei tiennyt siitä mitään. Hän oli itse iloisin iloisten joukossa; joskaan hänen veljensä eivät olleet saapuneet häihin, niin mitäpä siitä. Hänen onnensa ei siitä tullut suuremmaksi eikä pienemmäksi, ja mihin tahansa hän katsoikin, näki hän vain kasvoja, joista hänen oma mielihyvänsä näytti heijastuvan. Hän, joka muuten kaikkialla vainuili kavaltajia, oli unohtanut, että kaunisten, hymyilevien naamarien taakse voi piiloutua paljon julmaa ja uhkaavaa.
Prinsessat Sofia ja Elisabet olivat katkeran harmin vallassa. Rahvaan joukosta otettu halpasukuinen naikkonen kohosi arvossa kuninkaan sisaria, synnynnäisiä prinsessoja korkeammalle. Mitäpä merkitsi se, että hän oli vaatimattomin ja ihanin! Hänen olemassaolonsa oli rikos, vaikkapa hän olisikin ollut puhtain naisista.
Aateliset vieraat tunsivat sydämessään samaa harmia; tukahutetulla tyytymättömyydellä he katselivat kuningattaren kolmea enoa, köyhiä Uplannin talonpoikia, jotka olivat kutsutut häihin ja niissä esiintyivät sellaisissa puvuissa, joita ainoastaan aateliset käyttivät. Kiehuva harmi kuohui jokaisen mielessä.
Herra Åke Bengtinpoika Ferla, joka heti kruunauksen jälkeen oli yhdessä Kaarinan kahden enon kanssa lyöty ritariksi, oli yhtä vähän mielissään tästä kunniasta kuin siitä seurastakin, jossa se oli hänen osalleen tullut, mutta hän ei uskaltanut vetäytyä siitä pois.
Tämän jälkeen pidetyllä juhla-aterialla tapahtui, että valtakunnanneuvos Niilo Gyllenstjerna, joka aterian aikana piti kruunua kuninkaan edessä, pyörtyi uupumuksesta, joten hänen kallisarvoinen kannettavansa putosi. Onnettomuutta ennustava jupina kuului koko vierasseurueesta; se oli kaikkien mielestä onnettomuuden enne, joka teki syvän vaikutuksen ja pysyi kauan mielessä.
"Paha enne äskenkruunatulle", kuiskailtiin miehestä mieheen.
20.
JOKA TOISELLE KUOPPAA KAIVAA, HÄN ITSE SIIHEN LANKEAA.
Jo jonkun aikaa ennen häitä oli Yrjö Pietarinpoika neuvonut kuningasta lähettämään luotettavan henkilön herttua Juhanan luo pitämään silmällä hänen toimiaan ja jos mahdollista saamaan selville jotakin syytä häntä vastaan. Kuningas suostui tähän heti ja antoi tehtävän Pontus de la Gardielle, samalle, joka oli saatu vangiksi Varbergin tappelussa. Prokuraattori ei hyväksynyt vaalia, vaan arveli, että oli parasta lähettää Pontus herra takaisin kotimaahansa, "jossa hänen ei käy suvustaan kopeileminen eikä kerskuminen". Mutta kuningas vastasi: "Minä tarvitsen vielä Pontusta miehenäni ottamaan selvää, mitä veljeni toimiskelee tähän aikaan valkeine päineen, joka sittenkin kerran tulee onnettomuudekseni."
Pontus de la Gardie, joka lapsuudestaan asti oli määrätty luostariin ja saanut huolellisen kasvatuksen, vaihtoi pian kaapunsa kypärään ja rukousnauhansa miekkaan. Urhoollisena ja pelkäämättömänä hän etsi vain mainetekoja ottaen osaa useimpiin sotiin ja selkkauksiin, joita siihen aikaan oli Euroopassa. Huolimatta siitä, mihin puolueeseen kuului, hän seurasi Skotlannissa niitä joukkoja, jotka avustivat Guisen Mariaa, ja kun rauha oli tehty, rupesi hän Tanskan sotapalvelukseen.