De la Gardien toimesta kutsuttiin rahvas määrätyksi päiväksi Vadstenaan. Juhana astui silloin linnan pihalle puhuen heille lujalla, miehekkäällä äänellään:
"Toisin olivat täällä olot kahdeksan vuotta sitten, rakastetun isävainajani, suuren Kustaa Vaasan hallitessa. Silloin olivat kaikki aarreaitat täynnä, nyt ne ovat tyhjennetyt. Silloin oli meillä rauha, nyt sota joka puolella, silloin oli sekä yleinen että yksityinen varallisuus hyvä, nyt on valtakunta köyhdytetty, kaupungit ja maa hävitetyt, asukkaat rutiköyhiä, kodittomia, haavoitettuja ja vankeina. On tuskallista syyttää kuningastaan ja veljeään, mutta vielä tuskallisempaa on nähdä isänmaansa rappeutuvan. Omat kärsimiseni tahdon kernaasti unhottaa. Kauan olen sietänyt isänmaanikin riuduttamista, mutta nyt en sitä enää voi; viattomain alamaisten veri huutaa kostoa. Kaikki sopimiskokeet ovat turhia. Kuningas Eerik on itse monta kertaa rikkonut sopimukset. Ei kukaan voi luottaa häneen, ei kukaan toivoa parempia aikoja semmoisen hallitessa, joka pitää neuvonantajinaan halpasäätyisiä ja halpamielisiä henkilöitä. Ei kukaan valtakunnassa eikä sen ulkopuolella voi kunnioittaa semmoista kuningasta, joka Ruotsin kuningasistuimelle ja äitinsä sijalle on asettanut halpasukuisen jalkavaimon.
"Kaikesta tästä järkytettyinä olemme me, veljeni ja minä, päättäneet erottaa kuningas Eerikin hallituksesta. Maa ja valtakunta voivat silloin saada takaisin rauhan ja entisen varallisuutensa. Hän on myöskin levittänyt minusta sen huhun, että puolisoni on houkutellut minut katoliseen uskoon. Se on häpeällinen valhe, ja jos joskus omaksuisin paavin opin, toivon minä, että Ruotsin kansa silloin ajaisi minut ja poikani valtakunnasta."
Juhana oli komeavartaloinen herra, joka osasi hyvin sovittaa sanansa, mutta se vaiva oli tässä melkein tarpeeton. Kokoontuneet olivat Eerikin kiivaimpia vihollisia; he huusivat suostumuksensa kaikkeen, mitä ikinä sanottiinkin.
Sitten puhuttiin "kunniattomasta, ovelasta kavaltajasta ja verikoirasta Yrjö Pietarinpojasta, jonka kuningas oli ottanut suojaansa ja huomaansa", sekä lopuksi siitä, että "Eerik oli tahtonut luovuttaa kristillistä, kuninkaista ja keisareista polveutuvaa verta — herttuatar Katariinan — jumalattomille venäläisille". "Ne, jotka semmoisissa olosuhteissa eivät luopuneet kuninkaasta, ansaitsivat tulla kohdelluiksi kiivaina ja kiukkuisina vihamiehinä."
Kaikki kuulijat olivat myötämielisiä, ja toimeen päätettiin ryhtyä vielä suuremmalla voimalla.
Mutta kukaan ei toiminut viisaammin eikä suuremmalla huolellisuudella kuin nuori Kaarle herttua.
Ehkäpä hän oli jo ennen ajatuksissaan hautonut sitä, mikä nyt oli tapahtunut, vai hänen päällikköneronsako ehkä jo pilkisti esiin.
Hänen kehotuksestaan astuivat heti herttuain palvelukseen ne kolmesataa saksalaista ratsumiestä, joita Eerik oli rangaissut Svarterån tappelussa osoitetusta pelkuruudesta.
Samoin siirtyivät heidän puolelleen Itägöötanmaan sotajoukot, jotka eivät pitkään aikaan olleet saaneet mitään palkkaa.