Hääilo häiriintyi nopeasti.
Olikohan sitä koskaan ollutkaan?
Mitä Eerikkiin tuli, niin hän oli vain tyydyttänyt oikkujaan, heikkomielisiä päähänpistojaan.
Entä nuori kuningatar?
Eikö hän huomannut, että kaikki nuo, jotka kumarrellen, liehakoiden, madellen ympäröivät häntä, sydämessään toivoivat salamaa taivaasta musertamaan halpasukuisen, joka oli ollut niin tavattoman rohkea, että oli pannut päähänsä kuningattaren kruunun.
Anteeksi voitiin antaa se, että kuningas Eerik oli saattanut maan ja valtakunnan rappiolle; huonoja neuvonantajia syytettiin siitä, että hän oli surmannut maan jaloimmat miehet; sormien läpi katsottiin sitä, että hän oli päästä vialla; mutta se oli enemmän kuin sietää voitiin, että hän oli ottanut Kaarina Maununtyttären puolisokseen.
Ja toinen morsian, ylpeä prinsessa Sofia, hän, joka kerran oli alentunut lahjoittamaan sydämensä alhaiselle miehelle ja ainoastaan toisen välityksellä pelastunut siitä, eiköhän hänen olisi pitänyt tuntea sääliä?
Pois se, pois mielestä heikkous, jonka hän jo ammoin oli tallannut jalkoihinsa!
Syytön ei ollut myöskään Elisabet, ja molemmat sisaret olivat — vaieten kyllä — sopineet siitä, että ainaiseksi poistavat sen mielestään.
Ehkäpä tällä asialla oli jotakin yhteyttä sen kanssa, että taipumus evankeliseen uskoon niin äkkiä alkoi liekehtiä heissä. He tahtoivat kernaasti keskustella arkkipiispan kanssa siitä ja olivat yleensä mielipiteiltään niin ankaria, ettei se juuri ollut kristillisintä laatua.