Nyt he luonnollisesti olivat täysin yksimielisiä siitä, että jotakin tavatonta oli tapahtunut.
Tuo naikkonen, jalkavaimo, oli kohonnut prinsessoja korkeammalle. Se oli jotakin niin tavatonta, että melkein saattoi pelätä maailman olevan perikatoon menossa.
Ja kuitenkin arkkipiispa sääli Kaarinaa sanoen, että hän oli kuninkaan hyvä enkeli, joka jo oli torjunut paljon pahaa ja vastedeskin tuli tekemään samoin. Niinkuin se muka olisi varmaa, että sitä tulisi vastedes tapahtumaan. Herttuat eivät olleet saapuneet häihin. Heillä oli jotakin muuta mielessä; heihin oli toivo kiinnitetty.
Prinsessa Sofia ei ollut mennyt naimisiin rakkaudesta, vaan hän tahtoi päästä suurempaan riippumattomuuteen sekä ainakin joksikin aikaa Ruotsista pois.
Maunu herttua oli nuori, kevytmielinen herra, jolla oli hyvin mitätön herttuakunta. Hän pyrki valtaan ja arvoon; prinsessa Sofian kautta hän toivoi saavuttavansa molemmat ja sentähden hän halusi saada avioliiton pian vahvistetuksi.
Kolme päivää kesti hääjuhlallisuuksia ilman häiriöitä. Surkuteltiin vain valtiokanslerin kohtaloa, hän kun oli pyörtymisensä jälkeen tullut niin raukeaksi, että piti käydä vuoteeseen.
"Mikä vahinko, ettei hän saa olla mukana", sanottiin.
"Ei se ole syypää, joka on sairas", jupisi hän itsekseen salaa naureskellen.
Neljäntenä päivänä saapui ja levisi nopeasti huhu, että herttuat olivat lähteneet Eskilstunasta.
"He ovat paenneet valtakunnasta!" huudahti Eerik. "Mitä nyt on tehtävä?"