Onneton Eerik pingotutti silloin köyden Suurtorin yli sekä ripustutti siihen kaikki kapinallisilta herttuoilta ja herroilta saamansa kirjeet, joissa oli uskollisuuden ja kuuliaisuuden vakuutuksia.
Hän näytti porvareille niissä riippuvia suuria sinettejä ja sanoi:
"Tuosta voitte nähdä, onko minulla ollut syitä epäluuloihini."
Syyskuun 17 p:nä saapui tieto, että vihollinen oli lähellä.
Eerik ja Yrjö Pietarinpoika menivät silloin "Kolmen kruunun" torniin katsomaan, miten asian laita oli.
Herttuain liput häämöttivät siellä tosiaankin, ja joukko toisensa perästä marssi eteenpäin Rörstrandin tietä pitkin Brunkebergin pohjoispuolella.
Kuningas kalpeni; hän ei nähnyt enää mitään mahdollisuutta.
"Armollisin herra", virkkoi suosikki, "jos olisitte seurannut neuvoani ja heti tuomion jälkeen pannut Juhana herttuan pään hänen jalkainsa väliin, niin olisi tämä jäänyt tekemättä."
"Sanoppa muuta!" vastasi kuningas. Vihollisvoima eteni aina
Brunkebergille asti; sinne se pysähtyi.
Vielä tahtoi onneton hupsu tehdä yhden hyökkäyksen, vielä piti useamman ihmishengen hukkuman, ja niin järjestettiin taistelu; sekä sanoillaan että esimerkillään hän kehotti miehiään.
Itse hän johti joukkojaan taistellen erinomaisella urheudella.
Hurjassa raivossaan hän etsi Juhana herttuaa, mutta tämä ei ollut
mukana tappelussa. Sitten hän etsi de la Gardieta, mutta nähdessään
Eerikin vimmaisen murhakiihkon tämä vetäytyi takaisin Brunkebergiltä
Rörstrandiin. Eerik palasi kaupunkiin.