Eerik oli yhtä voimakas kuin hänen vastustajansakin. Silloin tämä tempasi pyssyn ja ampui. Eerikin onnistui pelastaa henkensä, mutta luoti meni läpi käsivarren, ja hän vaipui lattialle veriinsä.
Stenbock kiiruhti tiehensä jättäen hänet makaamaan. Lyhyt vankeus oli ainoa rangaistus, jonka Juhana antoi Stenbockille hänen julmuudestaan.
Luultavasti oli Kaarina tähän aikaan jo erotettuna kuninkaasta, sillä muutoin ei tuommoista tekoa toki olisi tehty.
Sekä huhut kuninkaan kohtelusta että pelko hänen puoluelaistensa tähden saivat Juhanan lähettämään Eerikin perheineen Turkuun. Lukuisiin varokeinoihin oli ryhdytty, ettei vanki matkalla pääsisi pakoon. Valtakunnanneuvos Ture Bielke, joka oli ylipäällikkönä, oli hänen leppymätön vihamiehensä, ja hänen katkeruutensa ilmeni siinä raa'assa ja ivallisessa tavassa, jolla hän puhutteli vankia.
Eerikin vankihuoneena Turun linnassa oli kuusikulmainen tornikamari, jonka molemmista ikkunoista oli laaja näköala Linnanaukolle ja Aurajoelle.
Hyvää huolta pidettiin pakoyritysten estämisestä. Ikkunat eivät olleet edeltäkäsin kaltereilla varustetut eivätkä ovet raudoitetut, mutta tämä toimitettiin heti. Ture Bielke väsyi kuitenkin vanginvartijan toimeen ja jätti pian sen tehtävän Antti-nimiselle Turussa asuvalle parturille. Apulaisina oli tällä kaksi nuorta, vankkaa miestä.
Vaikkakin ankaria varokeinoja noudatettiin ja vartijatkin ehkä olivat vihamielisiä, oli oleskelupaikan vaihdos kuitenkin vangeille suureksi iloksi.
Jo matka Itämeren poikki, raikkaat merituulet ja oleskelu aluksessa, jossa he saivat vapaasti liikuskella, oli sanomattoman virkistävää. Sekä Kaarinan että lasten poskille palautui puna; hetkisen hymyili elämä heille ja he elämälle.
Perille tultua suljettiin heidät kyllä taaskin huoneisiin, mutta he voivat kuitenkin nähdä maata ja merta; he saivat kaikkea mitä tarvitsivat, ja mikä parasta, he saivat aina olla yhdessä.
Kaarina olisi tuntenut itsensä onnelliseksi. Muisto menneistä kirjavista vaiheista, niin hyvin iloisista kuin ikävistäkin, olisi hänestä tuntunut unelmalta, kunhan vain kuningas olisi kärsivällisesti alistunut kohtaloonsa, jota ei voinut muuttaa. Mutta vapaus ja kuninkaan valta, niissä se ajatus, joka yhtämittaa pyöri Eerikin aivoissa; sentähden olivat elämän viattomat riemut hänelle merkityksettömiä, vailla viehätystä. Mutta sekin päivä oli vielä tuleva, jolloin hän katkerasti kaipaili, turhaan toivoi niitä takaisin.