"Oletteko kauankin ollut täällä?" kysyi Kaarina. "Niin kauan kuin tekin."
"Ja mihinkä nyt lähdette?"
"Kastelholmaan."
Kaarinan täytyi itkeä ilosta; Benediktus oleskeli heidän läheisyydessään saamatta tavata heitä, hän vartioi heitä yhtä uskollisesti surussa kuin ilossakin. Maailmassa oli siis luotettaviakin ystäviä.
Mitäpä olisi Eerik kysellyt niin halpa-arvoista miestä. Hän oli hyvin alakuloinen; Kastelholmaan hän ei voinut saada mitään uusia tiedonantoja tsaarilta.
Juhanassa oli pelko veljensä tähden yhä kiihtymässä. Sentähden hän ei uskaltanut antaa hänen kauan oleskella yhdessä paikassa; ja neljä kuukautta senjälkeen, marraskuun 29 p:nä 1571, heidät siirrettiin Ahvenanmaalta, tällä kertaa takaisin Ruotsiin ja Gripsholmaan.
Siellä oli kuningas Eerik tavallaan veljensä vieraana, ja on tuskin luultavaa, että asuinsuojat siellä olivat huonompia kuin viimeksikuluneina vuosina. Kaltereilla varustettuihin ikkunoihin ja raudoitettuihin oviin he olivat ehtineet tottua. Vartijaväki oli lukuisampi kuin ennen, jalosukuisia valtakunnanneuvoksia ja halpoja palvelijoita, mutta kaikki semmoisia, jotka syystä tai toisesta olivat Eerikin persoonallisia vihamiehiä.
Siellä oli sitäpaitsi erityinen saarnaaja, Olavi, häntä varten ja vieläpä Niilo Olavinpoika Eerikin sielunpaimenena.
Aterioissa noudatettiin jonkinlaista komeutta. Kolme lakeijaa hoiti pöytäpalvelusta, ja Juhana antoi kerran toisensa jälkeen käskyn, että kaikenlaisia tarpeita oli lähetettävä sinne.
Eerikin mielentila ei näytä tällä aikaa käyneen paremmaksi. Niinpä hän esim. ei koskaan voinut kirjoittaa veljelleen muuta arvonimeä kuin valtionhoitaja, ja vapaus- sekä kostoajatukset hautuivat yhä vielä hänen sielussaan; hänen omat muistiinpanonsa osoittavat sekä tätä että hänen synkkää toivottomuuttaan.