Kun Lecoeur jätti prinsessat, kiirehti hän pieneen vinttikamariinsa ja heittäytyi istumaan ankaran epätoivon vallassa.
"Minä en voi, se on mahdotonta", vaikeroi hän onnettomana, "parempi on paeta vaaraa".
Hän otti kiireesti esille vanhan kapsäkkinsä, joka oli nurkassa maalaustelineiden takana, ja heitti siihen muutamia vaatekappaleita, joita oli huiskin-haiskin tuoleilla ja penkeillä. Lukko oli rikki, sitä ei voinut sulkea, mutta kaikeksi onneksi oli hänellä köyttä, sen hän kiersi kapsäkin ympäri, ja niin oli siitä suoriuduttu.
Hän pysähtyi ja katsoi ympärilleen; kaikkialla oli tauluja, selkäpuolet huoneeseen päin, siinä oli koko kuninkaallisen perheen muotokuvat, paitsi Sofian. Hän aukaisi nuttunsa ja otti esiin hänen kuvansa, jota kantoi povellaan.
"Kaikki muut jääkööt, sinä seuraat minua", kuiskasi hän painaen huulensa medaljonkiin. Hän piilotti sen uudelleen poveensa, sulki oven, pisti avaimen taskuunsa sekä riensi nopeasti rappusia alas ja pois linnasta.
"Minne matka, ranskalainen!" kuului ääni häntä vastaan. Se oli Maunu herttua. Lecoeur kumarsi ja aikoi mennä.
Silloin tartuttiin väkevällä kädellä hänen olkapäähänsä ja herttua katsoi häneen terävästi.
"Minä toivon, että teidän sievoinen naamanne viehättää prinsessaa yhtä vähän kuin minuakin", sanoi hän. "Teidän armonne?"
"Ei ole teille ollenkaan suosiollinen; minulle on sanottu, että teidän pitäisi valvoa minun etujani prinsessa Sofian luona, eikä hän ole koskaan ollut minulle kylmempi kuin nyt."
"Siinä suhteessa voin minä hyvin vähän", vastasi Lecoeur vahvasti punastuen.