He olivat juuri lähtemäisillään, kun vanhus taas seisoi heidän edessään.
"Minne matka?" kysyi hän.
"Metsään syömään ja nukkumaan."
"Seuratkaa minua, saatte tilaisuuden kumpaiseenkin."
"Mutta jopa olette kummallinen", sanoi Maunu vähän pelokkaasti. "Ette edes tunne meitä."
Vanhus nauroi. "Sanokaa minua Simon mestariksi", vastasi hän. "Minä olen kuninkaan kultaseppä. Minulla ei ole tuttuja kaupungissa, ja sentähden voin kernaasti puhella teidän kanssanne."
Näin sanottuaan otti hän poikaa kädestä lisäten: "Seuratkaa nyt, ettemme eksy toisistamme."
Ei siinä ollut miettimisen aikaa; Simon mestari ja Jens pujottelivat niin näppärästi tulevien ja menevien, ajavien ja ratsastavien välitse, että Maunu ja Inga, joilla oli tyttö välissään, vaivoin saattoivat heitä seurata.
He poikkesivat itäpuolelle eräälle sivukadulle, jolla oli verrattain vähän väkeä; siellä he pysähtyivät erään matalassa aitauksessa olevan portin eteen, Simon mestari otti suuren avaimen taskustaan ja aukaisi sen viitaten seuralaisiansa tulemaan sisään sekä sulki taas portin sisäpuolelta.
He olivat pienessä puutarhassa, jossa oli paljon kukkia ja puita.