"Saako hän sinutella sinua, Sofia?"
"Kyllä, kun olemme kolmisin", vastasi tämä.
"Siitä olette sopineet minun poissaollessani", sanoi hän ja katsoi taas heitä. "Mutta kyllä minä kaikessa tapauksessa suostun siihen. Sinä saat sinutella minua, mon coeur", sanoi hän ojentaen kätensä hänen suudeltavakseen.
Mutta Lecoeur vain kevyesti pudisti sitä.
"Ja nyt, rakkaat oppilaani, Sofia ja Elisabet, nyt syvennymme kaikessa hiljaisuudessa kenenkään sitä aavistamatta tutkimuksiimme, jotka aukaisevat teille uuden, tuntemattoman maailman. Minä tahdon, niin sanoakseni, antaa teille siivet nostaakseni teidät korkealle aineellisuuden yläpuolelle; mutta te ette ole heti siihen valmiit, siihen tarvitaan kärsivällisyyttä sekä ennen kaikkea tottelevaisuutta ja alttiiksiantaumista."
"Milloin alotamme?" kysyi Elisabet,
"Huomenna kello kahdeksan."
Kun Lecoeur tuli huoneeseensa, löysi hän pöydältä pienen, vahasinetillä suljetun pergamenttikäärön. Se sisälsi:
"Jatkakaa niinkuin olette alottanut, minä vartioitsen."
Närkästyksissään hän kohotti päätänsä, mutta kohta se painui taas nöyrästi kumaraan. "Hän on minun herrani ja mestarini."