Toisinaan hän taas oli vihoissaan siitä, ettei hän kirjoittanut hänelle. Tiesihän hän, miten hellästi hän oli rakastanut isäänsä; miksi hän ei siis ollut ensimäinen valittamaan hänen suurta suruansa?
Mutta mitään kirjeitä ei kuulunut. Sitävastoin tapahtui, usein, että hän milloin yöpöydältään, milloin rukouskirjansa välistä löysi pienen pergamenttiliuskan, jossa oli joko kirjoitettuna tai pisteltynä salaperäisiä sanoja, niinkuin esim. "uskollinen kuolemaan asti", tai "auringon säde voi tunkeutua jokaisen pilven läpi", "Cecilia, rakastettuni" j.n.e.
Vanha Gunilla oli liian puhelias voidakseen pitää salassa jotakin; oli siis selvää, että hän ei ollut kirjelmiä perille toimittanut. Hän näytti niin tyhmältä, kun häneltä kysyi niistä jotakin, että sitä nähdessä saattoi nauraa itsensä kuoliaaksi; mutta kuka oli sen tehnyt?… Tämän kysymyksen teki Cecilia itselleen parikymmentä kertaa päivässä; yöllä hän uneksi siitä, ja ehkäpä asialla olikin paras viehätyksensä juuri siinä, että arvoituksen ratkaisu tähän asti ei kaikista ponnistuksista huolimatta ollut onnistunut.
Cecilia ei epäillytkään, ettei Niilo Sture ollut salaisuuden alkujuurena; hän muka tahtoi tällä tavalla elää hänen ajatuksissaan ja muistossaan, kunnes kerran itse ilmestyisi pyytämään hänen rakkauttaan.
Se mielenkiihko, jossa hän eli, täytti hänen mielikuvituksensa kaikenmoisilla kuvitelmilla; hänen yksinäisyytensä oli yhtämittaista ikävöimistä ja lumousta, joka askel askeleelta vei häntä ammottavaan pohjattomuuteen.
* * * * *
Olemme jo ennen huomauttaneet, ettei leskikuningattarella ollut aavistustakaan siitä, mitä hänen tytärpuolilleen tapahtui; niin ei kuitenkaan olisi ollut asianlaita, elleivät samat juonet, jotka heitä kietoivat verkkoihinsa, olisi uhanneet punoa pauloihinsa häntäkin.
Katariinan hovineitien joukossa oli nuori, tavattoman kaunis puolalainen. Hänen sanottiin olevan korkeaa sukuperää, mutta hänen isänsä, joka oli tahtonut jättää kaiken omaisuutensa ainoalle pojalleen, otti hänet mukaansa Ruotsiin, Vadstenaan, jossa piispa Haraldsson vihki hänet nunnaksi.
Tämä lienee ollutkin viimeinen nunnaksivihkiminen Ruotsissa.
Muutamia kuukausia senjälkeen kuningas lakkautti luostarin, nunnat saivat vapautensa.