Hän ilmoitti siinä Romanalle rakkautensa, pyysi häntä rakastajattareksensa sekä luetteli lopuksi kaikkia niitä etuuksia, joita hän saavuttaisi, jos suostuisi.
Vastenmielisyys ja närkästys kuvastuivat Katariinan kasvoilla hänen lukiessaan kirjettä; lopetettuaan lukemisen hän sanoi surullisena:
"Olisi oikein, että tämä kirje näytettäisiin kuninkaalle, mutta se tuottaisi hänelle surua saamatta aikaan pienintäkään parannusta prinssissä."
"En minä sitä pyydäkkään", vastasi tyttö. "Jotakin hyvitystä pitäisi sinun kuitenkin saada, mutta ainoa, mitä voin sinulle tarjota, on ystävyyteni, kunnioitukseni ja mieltymykseni."
"Minä olen vain tehnyt velvollisuuteni", nyyhkytti Romana.
"Kaikki eivät tee niin", vastasi kuningatar sulkien hänet syliinsä. "Tästälähin saat aina olla minun kanssani, ja minä luotan sinuun enemmän kuin kehenkään muuhun."
Romana suuteli hänen käsiänsä ja lausui, että hänen hartain toivonsa oli saada elää ja oleskella kuningattaren kanssa.
Kuninkaan kuolintaudin aikana hän olikin Katariinalle suureksi avuksi ja lohdutukseksi, ja kuninkaan kuoleman jälkeen hän sai ennen muita sen luottamuksen, että sai maata kuningattaren huoneessa.
Mutta nyt tapahtui Romanassa kummallinen muutos. Hän saattoi pitkät ajat istua ja tuijottaa samaan paikkaan, ja kun häntä puhuteltiin, hypähti hän ylös voiden tuskin tukahuttaa huudahdusta.
Kaikkiin kysymyksiin hän vastasi, ettei hän ollut sairas, hän vain luuli, että hänen aikansa oli pian tullut, vakuuttaen samalla, ettei hän pelännyt kuolemaa.