Nyt oli monessa suhteessa poikettu siitä, erittäinkin oli messujärjestys vanhoista liturgioista poikkeava, jonkatähden olisi alotettava sillä, että messu palautetaan alkuperäiseen puhtauteensa.
Vankeutensa aikana oli kuningas tutkinut niin paljon jumaluusopillisia kirjoituksia, että katsoi olevansa täysin oikeutettu lausumaan vakaumuksensa.
Ne kymmenen kohtaa, jotka papistolle esitettiin, koskivat osittain pappien menettelytapaa jumalanpalveluksessa ja ehtoollisen jakamisessa, osittain muutamia kirkollisia tapoja.
Muun muassa varoitettiin papistoa valmistautumaan jumalanpalvelukseen. He eivät saaneet lukea postillasta mitä mieleen juolahti, vaan sitä mikä oli päivän evankeliumiin soveltuvaa. Heidän tuli noudattaa ulkonaista puhtautta, hoitaa messupukunsa hyvin, eikä, kuten muutamilla oli tapaa, "laskea vanhoja hattujansa ja rukkasiansa alttarille". Pappismies, joka oli ollut päihtyneenä sen päivän edellisenä iltana, jolloin hänen piti toimittaa alttaripalvelusta, oli pantava viralta j.n.e.
Nämä kymmenen kohtaa olisivat ennemmin kuuluneet piispan esitettäväksi pappeinkokoukselle kuin kuninkaan esitettäväksi valtakunnan papistolle. Ne arveluttivat papistoa siinä määrässä, että vastauskirjoituksessa, joka sittemmin annettiin kuninkaalle, oli suostuttu vain yhteen muutokseen kirkkorukouksissa; muut hyljättiin.
Ennenkuin kuningas, joka oli pidättänyt itselleen päättämisvallan, antoi päätöksensä papiston arveluista, kutsuttiin piispat linnaan.
Siellä kuningas sanoi heille, ettei heidän pitänyt ihmetellä, että hän toimiskeli jumaluusopillisissa kysymyksissä. Se tapahtui hänen harrastuksestaan Jumalan valtakuntaa kohtaan; hän muka tahtoi suojella pappeja uusien teologien mielipiteiltä ja antaa heille aseita paavilaisuutta vastustamaan. Uusien teologien kirjoituksia pitäisi luettaman varovasti tai ei ollenkaan. Yksi ainoa sivu kirkkoisäin teoksissa sisälsi enemmän kuin uusien teologien paksuimmatkin kirjat. Ruotsalaiset eivät enää saa tutkia jumaluusoppia Saksassa; hän pitää huolen siitä, että he saavat tarpeellista opetusta Upsalassa.
Itse hän sitten määräsi mitä kokouksen piti päättää.
Heti senjälkeen ryhdyttiin arkkipiispan vaaliin. Piispat, papit ja opettajat antoivat äänensä; ne jakaantuivat Linköpingin piispan Martin ja Upsalan akatemian professorin välillä.
Piispa, joka ankarasti riippui protestanttisuudessa, sai enimmät äänet, mutta kuningas asetti virkaan Laurentius Pietarinpojan (Gothuksen), joka oli taipuvampi.