"Minä lähden heti hänen luokseen!" huudahti Margareeta, ja äsken kalpeille kasvoille ilmaantui eloa.
"Tahdotko lähteä?" kysyi Elisabet.
"Rakas äiti, minä olen joka päivä rukoillut Jumalaa, että tapahtuisi jotakin, joka antaisi minulle aihetta tähän. Rukoukseni on kuultu, minä en voi enkä saa viipyä."
"Mene sitten. Jumala olkoon kanssasi, Hän suojelkoon ja varjelkoon sinua!"
Tartuntaa pelkäämättä Margareeta kiiruhti puolisonsa sairasvuoteen ääreen.
Siellä ei ollut ketään, joka olisi tahtonut asettua hänen sijaansa.
Useimmat palvelijoista olivat paenneet.
Vanha pariskunta, joka hoiti portinvartijan tehtäviä ja piti huolta järjestyksestä tuossa suuressa talossa, oli yksin jäljellä.
Kyynelsilmin he ottivat vastaan nuoren emäntänsä. Heitä ei hänen tulonsa ihmetyttänyt; kristittynä naisena hän ei voinut muuta. Mutta siitä hän sai olla varma, ettei piispa enää toipunut.
Hän tukahutti kyyneleensä ja riensi ylös tuttuja rappusia, raskain askelin.