Hiljaa hän hiipi makuuhuoneeseen.
Piispa oli vaipunut levottomaan horrostilaan ja heittelehti vuoteessaan.
Hyvä Jumala, oliko tämä hänen Laurinsa?
Kun hän hänet viimeksi näki, seisoi hän vahvana ja voimakkaana hänen edessään; loukattua ylpeyttä, harmia ja vastenmielisyyttä kuvastui katseessa, jonka hän loi häneen. Margareetan oli täytynyt koota kaikki rohkeutensa voidakseen sanoa piispalle, että tämä oli rikkonut lupauksensa, että hän ei hyväksynyt hänen tekojaan ja että hän poistui hänen talostaan.
Piispa oli silloin hillinnyt itsensä ja sanonut, ettei Margareeta niitä asioita ymmärtänyt; hän, piispa, tiesi kyllä mitä teki, ja jos hän nyt olikin antanut myöten kuninkaalle, oli hän tehnyt sen esiintyäksensä vastaisuudessa sitä pontevammin.
Kun Margareeta silloin sanoi, että hän tinki omantuntonsa vaatimuksista, miten olikaan hän suuttunut; ja niin he erosivat. Piispa kulki tietänsä eteenpäin yhä uhkamielisempänä ja pöyhkeämpänä, ja kerran toisensa perästä hän toimi vastoin omaatuntoansa ja vakaumustansa.
Margareeta tiesi että piispa salaa katui ja tuskitteli; sen hän päätti piispan sisäänpainuneista poskista ja harhailevasta katseesta, sillä hän oli monta kertaa hankkinut itselleen tilaisuuden nähdä hänet hänen tietämättään.
Neljästi oli piispa kirjoittanut hänelle. Ensi kerran kolme kuukautta heidän eroamisensa jälkeen. Hän käski silloin puolisoansa tulemaan takaisin; hänellä ei muka ollut halua kärsiä solvauksia hänen tähtensä, ja jos vaimo ei tahtonut hyvällä taipua, niin hän uhkasi käyttää lain apua; Margareetan täytyi tulla kotiin.
Margareeta oli silloin vastannut, että paha siitä vain pahenisi, sillä jos hän lausuisi julkisesti, mitä oli yksityisesti sanonut miehelleen, niin yleinen mielipide kallistuisi hänen puolelleen ja piispa kokoaisi tulisia hiiliä oman päänsä päälle.
Koko vuosi oli sitten kulunut piispan kirjoittamatta kertaakaan.
Sitten saapui kirje, suuri ja paksu kirje.