Viimeinen kirje oli saapunut vain muutamia kuukausia sitten ja sisälsi, että paraimpienkin aikeiden suhteen voidaan erehtyä. Piispa myönsi kuninkaan menneen liian pitkälle sekaantuessaan asioihin, joita ei ymmärtänyt. Lopuksi hän mainitsi, ettei nykyistä tilaa voinut kestää kauan.
Kun Margareeta siinä seisoi vuoteen ääressä kyynelsilmin katsellen miehensä kellastuneita ja näivettyneitä kasvoja, kulkivat kuluneet vuodet suruisine, vaihtelevine muistoineen hiljalleen hänen sielunsa silmien editse.
Hänen mieleensä ei juolahtanut mitä uhrauksia hän itse oli tehnyt; uskollinen rakkaus ei käy tinkimään velvollisuuksistaan.
Piispa liikahti, ja Margareeta laski hiljaa kätensä hänen kädelleen kuiskaten: "Laurentius!"
Tämä aukaisi silmänsä ja tuijotti häneen; sitten hän sulki ne taas, ja kaksi kirkasta kyyneltä valahti hänen kalpeille poskilleen.
"Margareeta, minä tiesin, että sinä tulet."
"Ja nyt jään tänne; sinä olet sairas, ja minä hoidan sinua, minä yksin."
"Tiedätkö mikä tauti minussa on?"
"Siitä en huoli; minun hoidossani sinä pian taas tulet terveeksi."
"Älä rukoile sitä Jumalalta, Margareeta", sanoi piispa hyvin vakavasti.