Ei kestänyt kauan, ennenkuin saapui tieto, että Angermanus oli paennut herttuan luo, joka oli hyväntahtoisesti ottanut hänet vastaan.
Piispa Martti ja Pietari Joonaanpoika arvelivat nyt jo olevansa kyllin voimakkaat kamppailemaan Possevinoa ja koko hänen jesuiittakollegiotansa vastaan.
Tieto näistä tapahtumista sai kuninkaan aivan vimmoihinsa. Angermanus täytyi saada takaisin, vaikkapa asevoimalla. Tämä oli kuninkaan valtaa ja oikeuksia vastaan tähdätty loukkaus, joka herttuan tuli saada kalliisti maksaa.
De la Gardie teki kaiken voitavansa tyynnyttääkseen vimmastunutta hallitsijaa, joka ei olisi kammoksunut sisällistä sotaakaan kostaakseen kunniansa loukkaamisen, kuten hän sanoi.
Onneksi oli Kaarle liian viisas jännittääkseen jousta viimeiseen asti: hän kehotti Angermanusta pakenemaan Norjan kautta Lyypekkiin.
Tämä oli heti valmis ja kiiruhti ilmoittamaan siitä puolisolleen.
Herttua ja lukuisat ystävät lupasivat hänelle kannatusta, ja hän puolestaan sanoi heille viime hengenvetoonsa asti tahtovansa olla liturgian voimakas ja uupumaton vastustaja.
Reipas ja päättäväinen kun oli kaikissa toimissaan, lähti hän kohta senjälkeen tapaamatta ennenkuin Lyypekissä uskollista Magdaleenaansa.
Nyt täytyi Juhanan heittää sotatuumat mielestään. Eihän Angermanus voinut olla vaarallinen, kun hän kerran oli maasta poissa.
Mutta siinä hän suuresti pettyi. Lyypekissä Angermanus työskenteli niinkuin muuallakin ainoastaan Ruotsin kirkon asioissa.