"Sentähden ettei minulla ollut mitään oikeuksia; tästälähin minä kyllä pidän valtani."
Muutamia tunteja myöhemmin ajoi rustitilallinen loistavasti ja komeasti häätalon pihaan.
Ei kukaan ollut ilmoittanut hänelle mitään edeltäpäin; hän tuli iloisena ja tyytyväisenä.
Kaikki oli ennakolta valmistettua, ja herttua oli käskenyt hänet heti luokseen.
Kukin, tallirengistä isäntään saakka, soi hänelle sen nöyryytyksen, joka häntä odotti; sentähden ei kukaan ollut varoittanut häntä. Ja kun Janne Eerinpoika sanoi herttuan odottavan häntä, luuli ylpeä talonpoikamme heti, että tämä oli jotakin erityistä kunnianosoitusta juuri häntä varten.
Niin se olikin, tuumi herttua; mutta tervetuliaiset olivat kaikkea muuta, kuin mitä hän oli odottanut.
Ankarin, säkenöivin sanoin luki Kaarle lakia hänelle. Ensi kerran hän tunsi, miten isän henki täytti hänen sielunsa ja puki sanoiksi hänen ajatuksensa.
Hän oli lapsena useita kertoja ollut saapuvilla sellaisissa tilaisuuksissa ja kuullut Kustaa kuninkaan terottavan lakia niskoittelevain alamaistensa mieliin. Melkein tietämättään hän käytti samoja sanoja, teki samoja liikkeitä, sai ääneensä saman sävyn kuin isänsäkin; ja talonpoika lankesi hämillään ja pelästyneenä hänen jalkoihinsa huudahtaen:
"Vanha kuningas, vanha kuningas!"
Nämä sanat eivät häirinneet, vaan päinvastoin kiihottivat herttuaa. Suuren vainajan tavoin tahtoi hänkin tulla kansansa isäksi, käyttää lakia ja oikeutta alamaistensa kesken. Samalla kuin nämä ajatukset ja mietteet liikkuivat hänessä, kuvaili hän talonpojalle hänen menettelyään sanoen, että hän oli rikkonut sekä jumalallista että inhimillistä lakia vastaan ja sentähden ansaitsi rangaistuksen.