"Sallikaa minun puhua rovastin ja Janne Eerinpojan kanssa."
"He eivät voine mitään."
"Armollisin herra, olkaa sääliväinen niinkuin isännekin; minä tahdon sovittaa kaiken pahan, mitä olen tehnyt."
"Kutsukaa heidät sisään", sanoi Kaarle myöntyen.
Nähdessään rovastin ja Janne Eerinpojan syöksyi rustitilallinen heitä vastaan. Katkerasti itkien hän pyysi ja rukoili heitä purkamaan kihlauksen Katrin kanssa; hän ei voinut eikä tahtonut mennä naimisiin kenenkään muun kuin lastensa äidin kanssa.
Janne raapi korvallistaan vastaten, ettei hän puolestaan tahtonut estellä.
Sitten rupesi rovasti puhumaan; hän oli jo ajatellut, että niin kävisi, lausui hän, ja sentähden järjestänyt niin, että siihen oltaisiin molemmin puolin tyytyväisiä; jos rustitilallisella oli korkean esivallan lupa, niin hän lupasi heti vihkiä hänet ja hänen naikkosensa.
Kaarle seisoi käsivarret ristissä ja kulmat rypyssä, ja kun rustitilallinen läheni häntä nöyrästi, rukoillen häneltä armoa, vastasi hän:
"Siitä, etten käytä valtaani ja oikeuttani, saat kiittää muiden esirukouksia. Mutta ole vastedes varoillasi; sinä olet minun erityisen valvontani alaisena."
"Salliiko teidän armonne, että vihkiminen toimitetaan heti?" kysyi rovasti.