Herttua lähti taas matkaan. Pian oli hän kotona ja oivallisella tuulella.
Kaikista tuntui, kuin hän olisi kasvanut parin päivän poissaolonsa aikana, ja varttunut hän olikin henkisessä suhteessa. Sisäiset voimat kehittyivät hänessä, hän oli nähnyt uusia elämän aloja ja tullut käsittämään, että niitä on äärettömän paljon, että ne vaihtuvat kuin kivet kaleidoskoopissa. Voimat ovat samat, mutta pienimmästäkin liikahduksesta on seurauksena uusia kuvia, yhtä ihmeellisiä, joskin erilaisia ihanuudeltaan.
Alkoi vuosi 1566, ja koko sielustaan kiintyi Kaarle niihin surkeihin asioihin, joita maassa tapahtui Eerikin mielenhäiriön kiihtyessä.
Hänen täytyi pysyä toimettomana katselijana. Mitä hän olisi voinutkaan tuota kuninkaallista hupsua vastaan, jolla yksin oli kaikki valta käsissään?
Ainoastaan pakosta hän matkusti Tukholmaan palaten sieltä niin pian kuin suinkin.
Mutta hän näki siellä paljon liehakoimista, paljon petollisuutta, hän huomasi aateliston yhä kasvavan tyytymättömyyden ja ihmetteli, ettei se puhjennut teoiksi. Hän olisi ollut heidän mukanaan… mutta he olivat arkoja raukkoja ja hän halveksi heitä.
Sitten hän itsekseen kummasteli, mitähän Juhana ajatteli. Mitään kunnioitusta hän ei tuntenut häntä kohtaan… mutta jos hän vielä pääsisi vapaaksi… niin, voisihan se tapahtua… tällä kannalla eivät asiat kauan voineet pysyä. Kun Upsalassa tapahtuivat nuo surkeat tapahtumat, hypähti hän kuin nuori hevonen. Pitäisikö hänen käydä käsiksi asioihin? Mutta hän oli vain kuudentoista vuotias, ja aateli, mahtava aateli pysyi rauhassa.
Uskottiin sitten valtakunnan hallinto heidän käsiinsä. Sitäköhän he tahtoivatkin? Kuningasvaltako pois, aikoiko aateli käydä sitä vastustamaan?
Hän näki, miten he melkein polvillaan rukoilivat hourupäistä majesteettia ja miten jättivät kaikki muut huomioon ottamatta, kunhan vain saivat verivihollisensa Yrjö Pietarinpojan käsiinsä. Kummallista, etteivät he ottaneet häntä hengiltä.
Vihdoinkin sai Juhana taas vapautensa — minkälaisen kurjan vapauden — mutta hän oli pelkuri hänkin.