"Olenko menettänyt teidän kunnioituksenne, isä?" kysyi hän, kun he vihdoinkin olivat kahden.
"Hm, minä tiesin, että näin kävisi."
"Mutta te ette estänyt sitä."
"Ettekö te olisi poistanut esteitä?"
"Olisin, tietysti, jos se olisi ollut mahdollista. Voimme olettaa, että se oli kohtalon määräyksestä."
"Te ette ollut poikkeus säännöstä."
"Älkäämme enää puhuko siitä, vaan sanokaa minulle, mitä voin tehdä
Birgittan hyväksi?"
"Ette mitään."
"Minä käsitän, että te tahdotte pitää hänet luonanne, ja kun hän on synnyttänyt, tahdon minä hankkia hänelle niin paljon huvitusta ja sulostusta kuin voin. Mutta hän ei kaikeksi onnettomuudeksi pyydä mitään, hänellä ei ole mitään toiveita."
"Ei mitään."