"Ei, ei!" huudahti Kaarle. "Minä tahdon taistella kuoleman kanssa hänestä, minä en voi, en tahdo menettää häntä!"
"Hupsu, uhkamielinen nuorukainen… anteeksi, herra herttua!"
"Minä kutsun heti lääkärin tänne."
"Ei hän ole sairas, ei hän valita; se vain säikyttäisi häntä, saattaisi hänet levottomaksi."
"Mutta se on vain mielikuvituksen tuotetta; te olette tullut sellaiseen uskoon."
"Niin, minä myönnän sen. Minä toivoisin sitä, soisin sen sydämeni pohjasta, sillä miten voin minä kestää sen, että hän menee pois… mutta hänen tähtensä…"
"Oh, tiesinhän sen", sanoi Kaarle keveämmällä mielellä. "Sallikaa minun pitää huolta hänestä, ja voi sitä, joka sanallakaan, katseellaankaan rohkenee loukata häntä!"
"Uneksikaa ihanaa unelmaanne niin kauan kuin voitte, minä en enää häiritse teitä."
Kun Kaarle sitten sulki suloisen Birgittan syliinsä ja tämä säteilevin silmin näytteli hänelle valmistamiansa pikku esineitä, sanoi Kaarle: "Sinä ajattelet vain muita, mutta odotahan, että joulu on lähellä, silloin saat nähdä, että muut muistelevat sinua."
"Ei, Kaarle", sanoi hän vakavasti. "Uskollisen rakkautemme tähden ei mitään lahjoja, minä en tahdo niitä."